«

»

joulu 11

Ruumiillinen rangaistus rehtorilta

Äänensävy oli ystävällinen mutta käskevä:

– Liina, tulisitko käymään kansliassani, kun koulupäiväsi päättyy.

Käteni jähmettyi, kädessä oleva kirja puoliksi repussa, puoliksi ulkona. En ymmärtänyt asiaa. Vastasin niin pian kuin kykenin.

– Okei.

Pakkasin tavarani reppuun enemmän hämmennyksen kuin pelon vallassa. Olin tehnyt vain yhden pahan teon, ja sen jäljet olivat niin hyvin peitetyt, ettei rehtorilla saattanut olla aavistusta asiasta. Eikä rehtori sitä paitsi ollut ensimmäinen, joka asiasta kuulisi, vaan luokanvalvojani. Toivoin olevani turvassa.

Olin kuudentoista, yläasteen viimeisellä luokalla. Olin hyväkäytöksinen. Opettajat pitivät minusta. Mutta rehtorin ilme ei ollut antanut ymmärtää, että kyse olisi positiivisesta asiasta; hän ei ollut hymyillyt eikä muutenkaan antanut vihiä aikomuksistaan.

Tuo ehkä neljäkymmenvuotias mies, tiukka mutta johdonmukainen, ei ollut tunnettu turhanpäiväisistä jaaritteluista. Jotkut luokkamme tytöt jopa ihailivat häntä, kuten he hihittäen joskus tunnustivat minulle liikuntasalin pukuhuoneissa. Rehtori oli suoraryhtinen ja roteva, siisti mies, mutta minulle hän oli aina ollut vain yksi koulun aikuisista.

Ja toisaalta jotkut tytöt kertoivat juttuja siitä, että rehtori olisi käyttäytynyt joitain koulun tyttöjä kohtaan omituisesti, pelottavastikin. Yksityiskohtia ei koskaan mainittu enkä tiennyt ketään, joka olisi tiennyt asiasta enemmän, mutta monet tiesivät, ettei rehtori Aallon erityistä huomiota kannattanut saada, hyvässä eikä pahassa. Jo siksikään en olisi tahtonut vierailla hänen luonaan.

Viimeinen tunti, maantietoa, minulta kului omissa ajatuksissani. En osannut odottaa kohtaamiselta mitään, mutta oloni oli epämukava. Lisäksi vanhempani odottivat minua kotiin pian koulun jälkeen, enkä halunnut aiheuttaa heille huolta. Varsinkin isäni oli hyvin tiukka kasvatuksestani.

Tunnin jälkeen soitin rehtori Aallon ovessa olevaa kelloa. Rehtori avasi oven ja pyysi minut istumaan. Itse hän istui pöytänsä taakse, hiukan minua korkeammalle.

– Minulla on sinulle vakavaa asiaa, rehtori aloitti. – Olet aina ollut käytökseltäsi erinomainen oppilas.

Omituisella tavalla rehtorin katseessa oli lähes iloa, kun hän sanoi nuo sanat. Tai jotain erikoisempaa kuin iloa, jotain pelottavampaa. Minä vain nyökkäsin. Rehtori jatkoi:

– Joten en voi käsittää, miksi olisit varastanut luokkasi luokkaretkirahat.

Hätkähdin niin kovasti, että se varmasti näkyi.

Aalto puhui totta. Luokkakaverini Ville oli puhunut minut ympäri varastamaan kanssaan luokkamme Helsingin-retkeä varten kerätyt rahat opettajan pöydän laatikosta. Ville oli penkonut rahat esiin tilaisuuden tullen ja minä olin pitänyt vahtia. Ville oli antanut minulle kolmanneksen ja me olimme vannoneet, että pitäisimme suumme kiinni. Mutta meillä oli ollut silloin itsenäistä opiskelua, eikä kukaan ollut tiennyt, että minä ja Ville olimme olleet kahdestaan luokassa. Se olisi voinut olla kuka vain.

– Teitkö sinä niin?

Mietin hetken.

– En!

Rehtori katsoi minua ilmeenkään värähtämättä.

– Ville kertoi asiasta suoraan minulle.

Murruin. Villen ei olisi pitänyt! En olisi ikinä uskonut. Oli varmaan ilmeistä, että olin syyllinen.

– No okei joo. Mutta se oli Villen idea. En mä tarkoittanut.

– Tämä on vakava asia, ja sinun koulu-urasi on nyt vaakalaudalla, sanoi rehtori, ja vaikken ihan tiennyt, mitä tuo tarkoitti, minua alkoi pelottaa yhä enemmän. Rehtori jatkoi: – Tästä täytyy kertoa sinun vanhemmillesi, luokanvalvojallesi ja poliisille.

Hän ei ollut siis vielä kertonut kenellekään. Minulla oli toivoa. Sydämeni hakkasi. Olin valmis tekemään vaikka sata lisätehtävää ja lupaamaan henkeni kautta, etten tekisi mitään tuollaista enää, jos pääsisin tästä säikähdyksellä. En osannut kuvitella, mitä rehtori keksisi antaa minulle tehtäväksi, että se sovittaisi näinkin ison rikoksen, mutta aioin yrittää kaikkeni.

– Ole kiltti, älä kerro mun vanhemmille. Mä en tahdo järkyttää niitä. Eikä poliisille. Jooko? Mä voin tehdä jotain…

En ihan tiennyt mitä.

– Jotain? kysyi Aalto.

– Jotain, jotain tehtäviä vaikka.

– Ymmärrätkö sinä ollenkaan, Liina, kuinka vakavan rikkeen sinä olet tehnyt? Sinä olet kuusitoistavuotias, rikosoikeudellisesti vastuussa. Ja minulla on velvollisuus ilmoittaa tästä asiasta poliisille. Ja sinä olet edelleen alaikäinen, joten joudun ilmoittamaan myös vanhemmillesi. Olet varastanut huomattavan summan luokkasi yhteistä rahaa, pettänyt kaikkien luottamuksen. Tämä on hyvämaineinen koulu. Emme voi päästää oppilaitamme vähällä tällaisen jälkeen.

– Eikö olisi mitään, mitä mä voisin tehdä? Ihan mitä vaan.

Rehtori Aalto hymyili kylmästi ja huomasi sitten, odotti hetken aikaa ennen vastaustaan.

– Hyvä on. Kun nyt kerran vaadit, niin voin harkita sinulle rangaistusta, jonka jälkeen meidän ei tarvitsisi ilmoittaa asiasta muille.

Rehtorin sävy oli vakava, mutta minun ilmeeni kirkastui. Saisin varmasti tehdä jotain raskasta työtä, ehkä koulun hyväksi tai sitten vain paljon ylimääräistä koulutyötä, mutta minulla olisi mahdollisuus välttää vanhempien kamala viha ja poliisille menemisen häpeä. En halunnut mitään rikosrekisterimerkintöjä, ajattelin tulevaisuuttanikin.

– Ihan mitä vain! minä sanoin nopeasti.

– Sitä ennen sinun on luvattava, että teet kyselemättä sen, mitä sinulle määrään.

Rehtorin katse oli vakaa ja äänensävy lähes juhlallinen.

– Totta kai!

– Lisäksi sopimukseen kuuluu, ettet puhu tästä rangaistuksesta kellekään. Et parhaille ystävillesikään, et poikaystävillesi, et vanhemmillesi etkä sisaruksillesi. Et kirjoita asiasta edes päiväkirjaasi. Niin minäkään en mainitse tätä varkautta kellekään. Eikä Villekään tule puhumaan asiasta. Ymmärrätkö tämän täysin?

– Ymmärrän, minä vastasin, mutten yhtä innokkaasti. Jokin tässä sopimuksessa tuntui epämiellyttävältä. Muistin taas rehtorista kuulemani ikävät juorut, jotka olin unohtanut pelätessäni koko tulevaisuuteni puolesta. Mutta minun oli pakko tehdä tämä. Mikä tahansa olisi parempi kuin vanhemmilleni ja poliisille kertominen.

– Sano että vannot, rehtori vaati.

– Vannon, etten kerro kellekään.

– Hyvä on, sanoi rehtori ja korjasi ryhtiään. Sitten hän siirsi pöydällään olleet kirjat, paperit ja mapit pöydän yhteen päähän, niin että suurin osa pöydästä jäi tyhjäksi.

– Me käytämme vanhanaikaista rangaistusta, sellaista jota kouluissa ei olisi koskaan pitänytkään kieltää. Kun siedät minun määräämäni kurinpidon, rikoksesi on sovitettu ja me jatkamme elämiämme kuin sitä ei olisi tapahtunutkaan. Nojaa kyynärpäilläsi tähän pöytään, Liina.

Olin epäuskoinen. Käyttäisikö rehtori todella ruumiillisia rangaistuksia?

Hengitin pari kertaa syvään. Olin jo lupautunut tähän. Hyvä on, minä kestäisin. Tämän iltapäivän jälkeen olisin taas vapaa kuin taivaan lintu, eikä rehtori ollut edes puhunut rahojen palauttamisesta. Ehkä voisin pitää ne.

Nousin ylös tuoliltani ja kumarruin pöydän päälle. Olen pienikokoinen tyttö, ja jouduin nousemaan ballerinatossujeni varpaille, jotta lantioni olisi suuren pöydän reunan korkeudella ja pystyisin nojaamaan sen ylle.

– Hyvä. Sitten minun täytyy nostaa hamettasi.

Sydämeni syke nousi hiukan – rehtori vaati nähdä aluspöksyni! Onneksi olin valinnut aika peittävät pikkuhousut täksi päiväksi, valkokukalliset. Kai tämä kuului rangaistukseen. Kestäisin tämän ja juttu olisi ohi. Yritin etääntyä tilanteesta.

Rehtori otti polvipituisen hameeni helmasta kiinni ja nosti sen vyötäisilleni. Oli lämmin sää eikä minulla ollut sukkahousuja. Tunsin häpeää siitä, miten hyvin hän nyt näki alushousujen peittämän takamukseni.

– Paina pääsi pöydälle ja pidä se siinä koko rangaistuksen ajan.

Laskin pääni pöydän viileälle pinnalle ja odotin.

– Tämä on siis rangaistuksesi ensimmäinen osa.

Rehtori laski kätensä kevyesti takamukselleni, kuin ottaen mittaa. Mikä ensimmäinen osa? Tulisiko muutakin?

Sitten käsi nousi pyllyltäni. En osannut ajatella mitään, kunnes kuului läpsäys ja kuin sekunnin murto-osan viiveellä terävä kipu levisi vasempaan pakaraani. Vedin nopeasti henkeä. Minua oli lyöty avokämmenellä pyllylle.

Käsi nousi taas ylös. Nyt tiesin mitä odottaa. Rehtori odotti muutaman sekunnin, jotka tuntuivat minusta iäisyydeltä. Pidätin hengitystäni, kunnes tunsin iskun ja saman kivun, nyt pistävämpänä. Ja sitten heti uudestaan.

– Pidätkö tästä, Liina? rehtori kysyi.

En saanut heti vastattua. Kuka pitäisi moisesta?

– Eeeen.

– Sääli.

Sain uuden iskun, nyt vielä kovempaa, oikealle pakaralleni. Ja sen jälkeen sain läimäyksen toisensa jälkeen, ehkä yhteensä kymmenen. Rehtori löi minua muutaman sekunnin välein, niin että ehdin tuntea kivun joka välissä, kerta kerralta pahempana, ennen kuin seuraava isku putosi takalistolleni. Jossakin vaiheessa kyyneliä alkoi valua silmistäni. Yritin pitää niitä sisälläni ja kestää tämän kiltisti, mutta pian en voinut enää hillitä itseäni. Nyyhkin ja kyynelehdin, ja lopulta aloin anella armoa.

– Ei enää, ole kiltti.

– Sinulla ei taida olla valinnanvaraa, tyttö.

Nyyhkytin. En osannut sanoa mitään.

– No hyvä on, otetaan enää kuusi, sanoi rehtori. – Mutta se on tehtävä ilman alushousuja.

Kipu pepullani oli niin suuri, etten pystynyt enää ajattelemaan häpeää. Kyyneliä nieleskellen, mitään sanomatta tartuin pikkupöksyihini ja vedin niitä hiukan alaspäin.

– Kokonaan pois, sanoi rehtori vaativalla, ehkä jopa nautinnollisella äänellä. Tykkäsikö se tästä jotenkin?

Nojaten edelleen rintaani pöytään työnsin alushousut polviini asti ja ravistelin ne jalastani lattialle.

– Hyvä, rehtori sanoi selvästi tyytyväisenä.

Sitten oli hetken hiljaista, kunnes huoneessa kuului terävä läimäys. En pystynyt hetkeen hengittämään kunnolla. Tämä sattui aivan eri tavalla kuin housujen läpi piiskaus. Kipu oli akuuttia, sokaisevaa.

– Se oli yksi, totesi rehtori. – Sano yksi.

– Yk…si, kuiskasin.

– Kuuluvammin.

– Yksi.

– Hyvä. Laske seuraavatkin.

Sain taas iskun, ja kipu levisi rajusti koko takamukseeni.

– Kaksi….

Seuraava isku tuli toiselle puolelle, joka oli onneksi kärsinyt vähemmän.

– Kolme.

Seuraavat kaksi osuivat samalle puolelle kuin edellinen.

– Neljä… sain sanottua. Tauko ja kivulias läimäys. – Viisih, sanoin vetäessäni henkeä sisään.

– Mitä?

– Vii… viisi.

– Hyvä, rehtori sanoi, ja samalla iski viimeisen iskun, edelleen samaan kohtaan.
Huohotin enkä saanut sanottua mitään.

– Monesko se oli? sanoi rehtori ja iski uudestaan.

– Kuusi! minä melkein huusin.

– Erinomaista.

Rehtori laski kätensä taas takamukselleni, joka nyt oli paljas. Ihoni oli arka, ja viileän käden kosketus tuntui melkein hyvältä.

– Voinko mä nyt mennä?

– Et.

Rehtorin käsi alkoi liikkua hiukan takamuksellani, kuin silittäen. Nostin päätäni.

– Mutta eikö se ollut se rangaistus? Mun vanhemmat odottaa mua kotiin.

– Jos et ole nyt hiljaa, minun on valitettavasti annettava lisää piiskaa.

Suljin suuni. En tahtonut enää yhtään lyöntiä. Päätin olla kiltti ja tottelevainen, jotta pääsisin pian pois eivätkä vanhempani kyselisi mitään.

– Ja pää takaisin alas pöydälle. Mitä minä sanoin siitä?

Laskin poskeni nopeasti takaisin pöytää vasten.

– Kysyn nyt muutaman taustakysymyksen, jotta voimme selvittää yleistä moraalitaustaasi hiukan, Liina. On tärkeää, että olet muuten hyvä tyttö, jotta voin katsoa tätä yhtä virhettä läpi sormieni. Sopiiko?

– Joo…

– Hyvä. Oletko sinä neitsyt?

En odottanut tuollaista kysymystä. Rehtorin käsi jatkoi takapuoleni silittämistä – silittelyä se selvästi oli. En tahtonut hänen koskevan minuun tuolla tavalla, mutta en uskaltanut kiemurrellakaan. Päätin vastata rehellisesti ja hoitaa tämän rangaistuksen ohi, kuten rehtori halusi.

– En.

– Jaha. Oletko ollut monen pojan kanssa yhdynnässä?

– Yhden.

– Montakin kertaa?

– Eeeeee… Ehkä viisi.

– Piditkö siitä?

– Eeemmätiiä.

– Tiedät kyllä, Liina. Nyt ei ole pelleilyn aika.

Rehtorin käsi kävi aina välillä yhä alempana ja alempana ja hipaisi nyt häpyhuuliani takaapäin. Hätkähdin vähän, mutten uskaltanut liikkua. Pelkäsin piiskausta ja sitä, ettei rehtori Aalto olisikaan minuun tyytyväinen ja kertoisi kuitenkin varkaudestani eteenpäin.

– Välillä.

– Kerro tarkemmin.

– Tota… minä epäröin. Olin kiusaantunut enkä osannut ihan kuvailla tunteitani ensimmäisen poikaystäväni suhteen. Olimme eronneet vain parin kuukauden seurustelun jälkeen, puolisen vuotta sitten, enkä ollut ollut erityisen innokas menemään sänkyyn kundini kanssa. Jatkoin kuitenkin.

– Välillä se oli ihan mukavaa, mutta välillä se tuntu vähän liian isolta se sen… elin.

– Selvä on, rehtori sanoi. Olin kuulevinani hymyä hänen äänessään. En uskaltanut katsoa.

Rehtori lopetti kyselemisen ja otti kätensä hetkeksi pois takamukseltani.

– Sinun pitää nyt pysyä hyvin paikallasi ja hengittää syvään. Tämä ei ole kivuliasta, mutta saattaa tuntua vähän oudolta.

Rehtorin sormet palasivat alapäälleni, koskemaan häpyhuuliani, mutta nyt ne olivat viileät ja märät. Tajusin, että hän oli nuolaissut sormiaan. Minua ällötti. En halunnut kenenkään sylkeä sinne.

Rehtori työnsi sormensa häpyhuulieni väliin. Ne solahtivat sinne märkinä eivätkä enää tuntuneet kylmiltä. Olin edelleen varpaillani pöydän yli nojautuneena.

– Nyt sinun pitää levittää jalkojasi vähän.

Levitin kiltisti jalkojani.

– Ethän sä tee mitään oikeasti pahaa? kysyin. Olin ruvennut pelkäämään, että rehtori saattaisi haluta työntää sormensa oikeasti sisälleni, kun hän oli kysynyt neitsyydestänikin. Mutta en halunnut mainita asiaa nimeltä.

Rehtori hymähti.

– En tietenkään. En aio satuttaa sinua.

En uskaltanut sanoa, että hän oli juuri satuttanut minua kovasti. Rehtorin liukkaat sormet liikkuivat edestakaisin häpyvaossani. Se tuntui erikoisella tavalla melkein lohduttavalta, jotenkin se kutitti mukavasti. Mutta toisaalta taas olin niin häpeissäni ja peloissani, että olisin tahtonut juosta pois koko huoneesta. En osannut kuitenkaan liikahtaa, eikä puheillani tuntunut olevan rehtoriin paljon vaikutusta, joten pysyin paikallani ja hiljaa ja odotin jännittyneenä, mitä seuraisi.

Sormet poistuivat taas intiimeiltä osiltani hetkeksi ja palasivat takaisin taas kylminä ja vielä märempinä. Toinen viileä käsi laskeutui pakaralleni ja piti siitä kiinni.

Sormet etsiytyivät häpyhuulteni väliin, kulkivat muutaman kerran vaossani ylös ja alas, ja sitten kaksi sormea alkoi painua sisään reikääni.

– Ei! minä huudahdin, nostin päätäni ja yritin sulkea jalkojani. Sain salamannopeasti kovan lyönnin pyllylleni rehtorin vapaalla kädellä. Haukoin henkeä. Rehtorin toisen käden kaksi sormea oli edelleen hiukan sisälläni.

– Mitä minä sanoin paikallaan pysymisestä! Ja lupasitko sinä vai etkö luvannut suostua tähän kyselemättä?

En sanonut mitään, toivoin ettei minun tarvitsisikaan. Kipu poltti pyllyäni ja häpeä korvensi rintakehäni sisällä. Toivoin, että olisin missä vain muualla kuin tässä huoneessa, tässä kamalassa tilanteessa. Mutta painoin pääni takaisin pöytään, levitin jalkani, hengitin syvään ja pysyin paikoillani. Lähes tärisin jännityksestä ja häpeästä.

Rehtorin sormet porautuivat kuitenkin hitaasti yhä syvemmälle sisälleni, kunnes tunsin hänen rystysensä häpyhuulillani. Käsi pysyi hetken aivan paikallaan, ja sitten sormet koukistuivat sisälläni aavistuksen verran. Se aiheutti oudon tuntemuksen, puoliksi epämiellyttävän. Sitten sormet alkoivat vetäytyä minusta, saapuivat aivan aukkoni suulle ja alkoivat sitten matkustaa takaisin sisääni. Ne kulkivat taas niin pitkälle kuin vain pystyivät. Toivoin, että olisin ollut jossakin muualla.

Vähitellen rehtori alkoi kiihdyttää tahtia. Hänen sormensa vetäytyivät minusta nopeasti, sitten upposivat tasaista, voimakasta vauhtia sisään ja vetäytyivät taas nopeasti. Tunsin, että sormet liukuivat sisälläni nyt liukkaammin. En nauttinut tilanteesta millään tavalla, mutta mekaaninen ärsytys sai minut erittämään nesteitä. Sormet alkoivat pumpata minua kuin mäntä koneen käynnistyessä, nopeammin ja nopeammin. Ja sitten yhtäkkiä ne pysähtyivät sisälleni, taipuivat muutaman kerran ja vetäytyivät pois.

– Olet siis ollut jonkun pojan kanssa aiemmin, rehtori tokaisi hengästyneellä äänellä. – Nyt olet valmis oikealle miehelle.

Tajusin, mitä se tarkoitti.

– Ei, ei sitä! sanoin. En kuitenkaan uskaltanut liikkua, koska pelkäsin lisää väkivaltaa. – Ole kiltti, ei sitä!

Samalla kuulin, kun rehtori Aalto avasi housujensa vetoketjun ja sitten veti housut pois yltään. Hän ei edes vastannut pyytelyihini. En uskaltanut katsoa.

Sitten tunsin jotain kuumaa ja tylppää häpyhuulillani. Tunsin, kuinka liukas olin, vaikken halunnut tätä lainkaan.

– Älä tee tätä, mä en tahdo!

Elin alkoi painaa häpyhuuliani. Rehtori levitti huulia sormilla ja sai peniksen pään niiden läpi, mutta syvemmälle se ei ollut mennä. Paine lisääntyi.

– Se on liian iso, minä henkäisin. – Älä enää!

Mutta vähitellen suuri penis alkoi painua sisälleni. Se oli paljon isompi kuin eksälläni, ja koska olin pienikokoinen, hänenkin kalunsa oli tuntunut minusta väliin liian suurelta. Paksu muna upposi sisälleni hitaasti ja varmasti. Minä ähkin tuskasta. Sisälleni sattui kovasti, kun rehtorin siitin venytti liukkaan mutta ahtaan emättimeni seiniä yhä laajemmalle.

– Ai, ai, minä valitin hiljaa. Kyyneleet kihosivat taas silmiini.

Sitten valtava kalu oli pohjassa. Tunsin, kuinka se osui sisälläni johonkin seinään, josta se ei päässyt enää eteenpäin.

– Perkele, sä olet liian pieni, rehtori puuskahti. Hänen äänensä oli paksu ja hengästynyt, erilainen kuin koskaan tunnilla hänen opettaessaan meitä.

Rehtori veti kaluaan hiukan ulospäin. Valmistauduin jo huokaamaan helpotuksesta, kun puolivälistä tunneliani se yhtäkkiä syöksyi takaisin sisääni ja osui kipeästi takaseinääni vasten. Vinkaisin.

Rehtori veti kaluaan uudestaan ulospäin ja pamautti kohdunsuutani vasten. Itkin. Rehtori hakkasi emättimeni pohjaa toistuvasti.

– Pidätkö sä tästä? rehtori kysyi.

– En! minä nyyhkäisin.

Pyllylleni osui kivulias läimäys. Takamukseni kipu sekoittui emättimeni kipuun enkä hetkeen pystynyt ajattelemaan.

– Sano että pidät!

Minulla ei ollut valinnanvaraa. Nielin muutamaan kyyneleen ja sanoin:

– Mä pidän tästä…

– Oletko sä pikku lutka?

Rehtorin siitin pysyi tiukasti paikallaan sisässäni. Tunsin tylsää jomotusta kanavani seinissä ja pientä kirvelyä takapuolen iholla.

– Olen…

– Sano se tai mun täytyy lyödä lisää!

– Mä olen pikku lutka…

– Tahdotko sä, että rehtori nussii sua kovaa?

– Tahdon, että rehtori nussii mua kovaa, minä toistin, koska en voinut muutakaan.

– Toiveesi toteutuu, rehtori Aalto sanoi ja veti munansa ulos minusta, lähes sen kärkeä myöten.

Sitten hän työnsi sen voimakkaasti sisääni, osui kohdunsuulle satuttaen minua kovasti, veti taas ulos työntyäkseen sisään uudestaan. Rehtori alkoi naida minua tasaisesti, päättäväisesti ja joka kerta osuen liian syvälle, niin että voihkin ja ähisin kivusta. Tottumatonta pimppiäni särki, kun se otti vastaan määrätietoista panemista tällä isolla kangella. Minä valitin ja itkeskelin, toivoin, että rehtori lopettaisi pian.

Siten tajusin, mitä lopettaminen merkitsisi.

– Onhan sulla kondomi? kysyin yhtäkkiä hädissäni.

– Ei me sellaisia. Koska sulla on viimeksi ollut kuukautiset?

Rehtori ei edes lopettanut panemistani puhumisen ajaksi, hiljensi vain hiukan tahtia. Sekin oli helpotus, sattui vähemmän.

– Toissapäivänä loppui, vastasin.

– No et sä sitten tule raskaaksi, älä huoli.

Hän työntyi taas sisääni kuin korostaakseen sanojaan, pumppasi tasaisesti sisään ja ulos minusta.

– Mutta kun…

– Jos sä tahdot, ettei satu lisää, niin sä olet nyt hiljaa.

Ja rehtori jatkoi panemistani, nyt kovempaa. Hän hakkasi sisääni kovaa ja kipeästi ja ähki omaa nautintoaan takanani. Kirjoituspöydän reuna painui reisiini kiinni ja yritin pitää pöydän reunoista kiinni epämukavuuden vähentämiseksi. Rehtori nussi minua pitkään ja kovaa minun nyyhkyttäessäni ja haukkoessani henkeä. Toivoin vaan, että hän olisi lopettanut pian, vaikka toisaalta en tahtonut rehtorin inhottavia nesteitä sisääni. En kuitenkaan nyt uskaltanut sanoa mitään. Mies tuntui muuttuneen eläimeksi, väkivaltaiseksi ja arvaamattomaksi.

Rehtori kiihdytti tahtia sisälläni. Hän piteli kiinni lantiostani niin kovaa, että puristus sattui ja rynkytti kokemattomaan pimppiini nopealla rytmillä. Hengitin nopeasti. Kipu oli vähentynyt, voimakkaampina tuntuivat nyt häpeä ja pelko. Tahdoin pois, tahdoin että tämä loppusi.

Rehtori läimäytti minua taas takamukselle. En ollut tehnyt mitään vasten hänen tahtoaan. Toinen isku osui kipeästi ensimmäisen päälle. Samalla mies nai minua isolla munallaan kivuliaan kovaa tiukkaan aukkooni. Tahtoiko hän vain satuttaa minua? Kolmas isku sattui vielä enemmän, koska nyt pelkäsin vain sitä, kuinka paljon tuo villieläin minua vielä satuttaisi. Neljännen ja viidennen iskun kohdalla aloin itkeä avoimesti. Rehtori nussi ja läimäytteli minua selvästi omaan kiihtymykseensä uponneena. Hän ei sanonut enää mitään, vaan pani minua kovaa ja vasten tahtoani, löi pyllynposkiani kipeästi, sitten taas jyskytti takaani pieneen pimppiini.

Sitten mies lakkasi lyömästä, tarttui pöytään kiinni tukevasti ja alkoi nylkyttää minua hurjan kovaa. Hän syöksi sisääni kerta toisensa jälkeen hieroen ja venyttäen kanavani jo aroiksi käyneitä seinämiä. Hänen kalunsa tuntui yhä isommalta ja paksummalta, kun hän kävi kiihkeämmäksi. Tätä ei kuitenkaan kestänyt enää kauaa, sillä kohta hän löi peniksensä sisääni kovemmin kuin koskaan aiemmin ja jäykistyi tuohon asentoon. Hän teki vielä muutaman rajun, kivuliaan nussimisliikkeen ja sitten luhistui päälleni.

Iso mies makasi selkäni päällä hetken hikisenä ja painavana. Pöytä painoi minua ikävästi enkä ollut saada henkeä. Hänen kalunsa oli edelleen sisälläni, mutta nyt se oli käynyt jo pienemmäksi eikä oloni ollut enää fyysisesti niin epämukava. Henkisesti olin lamaantunut. Häpeäni oli kasvanut niin suureksi, etten tahtonut enää ajatella mitään. Rehtori oli laskenut spermaa minun sisääni!

Sitten rehtori nousi päältäni ja veti pehmenneen munansa pois sisältäni. Huokaisin helpotuksesta, mutten heti päässyt nousemaan. Huohotin ja kyynelehdin raiskattuna ja velttona kirjoituspöydän päällä. Tunsin, kuinka sisältäni alkoi valua jotain märkää reisilleni. Sitä tuntui riittävän ja riittävän.

– Ylös siitä, rehtori sanoi. Ääni oli taas neutraali ja kylmä.

Hän kumartui poimimaan alushousuni maasta. Jäykästi puskin itseni käsilläni ylös pöydältä. Niveliini särki ja alapäätäni poltti. Olin täysin lannistettu. Sisältäni valui spermaa lattialle. Nyin hamettani suoraksi.

– Laita nämä päälle äläkä sotke paikkoja.

Rehtori heitti alushousut minulle. Otin ne turrin sormin vastaan.

– Ja siten ulos. Eikä sanaakaan tästä kellekään, muuten tulee poliisille ja vanhemmillesi puhuttavaa.

Vedin alushousut jalkaan niin nopeasti kuin typerrykseltäni sain. En uskaltanut pyytää paperia, vaan yritin pyyhkiä pöksyihin enimmät limat, samalla kun puin niitä päälle. Koko alapääni oli paksun liman peitossa.

Rehtori oli pukenut housunsa ylleen ja istui tyynesti kirjoituspöytänsä taakse. Hän ryhtyi järjestelemään papereitaan uudestaan sille paikalle, jossa hän oli hetki sitten nainut minua väkisin, laskenut spermansa sisääni.

Korjasin hamettani vielä kerran ja käännyin ovelle päin. Luikin nopeasti ulos huoneesta katsomatta taakseni. En tahtoisi ajatella tätä iltapäivää enää koskaan. Enkä koskaan enää varastaisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Voit käyttää näitä HTML-tageja ja attribuutteja: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <s> <strike> <strong>